Aamu.
Tyhjä asunto. Betoniseinät.
Isot verhottomat ikkunat.
Tuoreen vihreät puut.
Auringon valo puiden oksen välistä.
Uuden alku.


******

On ensimmäinen aamu uudessa kodissa.
Takana yli 2000kilometrin muuttomatka. Olohuoneen lattialla patjat.
Seinät ovat ihan paljaat. Isojen ikkunoiden läpi paistaa aurinko. Ihanat vihreät puut siivilöivät valon.
Utuinen, hämyinen fiilis kaikesta valosta huolimatta.
Uuden ajan alku.

Lasten ääniä, ilonkiljahduksia. Itkua, silmiin lentävää hiekkaa.
Seison taas kerran keinujen luona, katselen leikkiviä lapsia. Emma on keinumassa, toisessa keinussa vaihtuu keinujat, tällä hetkellä se on tyhjänä. Emmaa vaan ei saa keinusta mihinkään. Ei liukumäkeen, ei hiekkalaatikolle, ei kiipeilytelineeseen. Hän näkee vain keinut.

- Vauhtia!!!

Taas tuttu komento. Kohta pitäisi alkaa lähteä kotiin.

- Vauhtia!!
- Nämä on viimeiset vauhdit, sitten pitää lähteä kotiin.
- Vauhtia!
- Ei enää, ne oli viimeiset, nyt pitää lähteä.
- Vauhtia!!!!
- Nyt mennään....
- vauhtia....

Tarinamaanantai

- Eikö se olis aika teijänki jo toinen tehä? Pitäshän se nyt kaveri olla. Noin iso jo, ei se tuu pärjään toisten kanssa, kun ei oo kotonaan oppinu.

- Niin, noh.. Tehtäis kai se toinen, jos se vaan tulis.

- No menkää hoitoihin. Kyllähän niitä lapsia nykyää saa kuka vaan.

- Ei me oikein olla...

- Kaikkiha niitä hoitoja saa ja niihi mennee. Niijen avulla saa kuka vaa lapsen nykyää.

- Niin, mutta kun me päätettiin jo aikoinaan, että ei me haluta hoitoihin..

- Mitä se tuo muka on? Pittäähä lapsen nyt sisarus saaha! Ei se tuo ainoitten lasten elämä hääppöstä oo. Kyllä se on jokaisella lapsella sisarus oltava.
Nekkää ku eivät sitä lasta saaneet, nii nyt ne ovat teheneet jo kaks hoijoilla. Voisittahan teki.

- Mutta kun me on päätetty, että me ei mihinkään hoitoihin aleta. Lapsia tulee jos tulee. Onhan meillä yks, ihan hyvä niin. Ihmisiä niistäkin on kasvanut, jotka tiedän ainoiksi lapsiksi.

- Mutta kun mä haluan, että mulla on lapsenlapsia enempi. Pitää se nyt sisarus saaha tolleki. On nii katteellinenki omista tavaroistaan. Oppispa vähä jakaan ja tullee toimeen toisten kanssa. Miten tuoki muka elämässä pärijää, ku ei oo sisaruksia.

- Niin....

(ja innoittajana oli SusuPetal)

Kesken työn
vajoan haaveisiin.
Muistot, haaveet,
ne vievät minut kaukaisuuteen.
Menneisyys;
täynnä elämää.
Tulevaisuus;
avoinna, mahdollisuuksia täynnä.

Runotorstai

Lämmin ja aurinkoinen kesä. Naapurit saapuivat kesän ajaksi mökilleen. Olin tutustunut heidän vanhimpaan tyttäreensä jo aiemmin. Vanhempamme tunsivat toisensa vuosien takaa. Talvisin tarkkailimme, että heidän kesäasunnollaan kaikki oli kunnossa.

Talven aikana oli tapahtunut jotain. Perheen esikoinen oli muuttunut. Kaikki oli hänestä huonosti, kaikki oli lapsellista. Mikään ei kelvannut. Minä en voinut vuotta paria nuorempana kuin ihmetellä. Minä olisin mielelläni leikkinyt hänen ja meidän kumpaisenkin sisarusten kanssa. Häntä ei huvittanut. Halusi minut kuitenkin heille, hän kiukutteli äidilleen, ettei meillä ole mitään tekemistä.

Äitinsä oli luvannut tehdä kukkaseppeleen. Sitä alkoikin tehdä aivan ihanista kukista. Heidän pihallaan kasvoi ruusuja ja vaikka mitä, edelleenkin nimettömiksi jääneittä isoja komeita kukkia, pitkiä varsia. Perheen äiti opetti minuakin tekemään kukkaseppeleen. Tein sen voikukista, enhän muihin, niihin ihaniin kukkiin, uskaltanut koskea.
Perheen äiti väkersi esikoislapselleen kukkaseppelettä, katsoin sitä lumoutuneena. Olisin ollut valmis antamaan mitä vain, että olisin saanut sellaisen kukkapäähinen itselleni. En ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa!
Ihania vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, ihania isoja ja näyttäviä kukkia. Jokaisen pikkutytön unelma.

Kukkaseppele tuli valmiiksi, perheen äiti kiinnitti sen vielä kunnolla rinkulaksi, jotta sitä voisi käyttää. Ihailin omalla hiljaisella ja ujolla tavallani sitä kaunista, maailman kauneinta kukkaseppelettä. Voi kun minäkin voisin saada sellaisen.. Mutta eihän meidän pihalla mitään kasvanut, paitsi voikukkia.

Kaverini tuli hakemaan kukkaseppeleen, katsoi sitä ja alkoi repiä sitä. Samalla hän huusi ja kiukkusi, raivosi. En tiedä mistä, enkä muista, mitä hän sanoi. Muistan vain sen, että hän repi ja tuhosi sen unelmieni kukkaseppeleen.

Minä lähdin kotiin, hiuksillani itse tekemäni voikukkaseppele ja ihmetellen, miten joku voi haluta tuhota jotain niin kaunista.

Tarinamaanantai