Lämmin ja aurinkoinen kesä. Naapurit saapuivat kesän ajaksi mökilleen. Olin tutustunut heidän vanhimpaan tyttäreensä jo aiemmin. Vanhempamme tunsivat toisensa vuosien takaa. Talvisin tarkkailimme, että heidän kesäasunnollaan kaikki oli kunnossa.

Talven aikana oli tapahtunut jotain. Perheen esikoinen oli muuttunut. Kaikki oli hänestä huonosti, kaikki oli lapsellista. Mikään ei kelvannut. Minä en voinut vuotta paria nuorempana kuin ihmetellä. Minä olisin mielelläni leikkinyt hänen ja meidän kumpaisenkin sisarusten kanssa. Häntä ei huvittanut. Halusi minut kuitenkin heille, hän kiukutteli äidilleen, ettei meillä ole mitään tekemistä.

Äitinsä oli luvannut tehdä kukkaseppeleen. Sitä alkoikin tehdä aivan ihanista kukista. Heidän pihallaan kasvoi ruusuja ja vaikka mitä, edelleenkin nimettömiksi jääneittä isoja komeita kukkia, pitkiä varsia. Perheen äiti opetti minuakin tekemään kukkaseppeleen. Tein sen voikukista, enhän muihin, niihin ihaniin kukkiin, uskaltanut koskea.
Perheen äiti väkersi esikoislapselleen kukkaseppelettä, katsoin sitä lumoutuneena. Olisin ollut valmis antamaan mitä vain, että olisin saanut sellaisen kukkapäähinen itselleni. En ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa!
Ihania vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, ihania isoja ja näyttäviä kukkia. Jokaisen pikkutytön unelma.

Kukkaseppele tuli valmiiksi, perheen äiti kiinnitti sen vielä kunnolla rinkulaksi, jotta sitä voisi käyttää. Ihailin omalla hiljaisella ja ujolla tavallani sitä kaunista, maailman kauneinta kukkaseppelettä. Voi kun minäkin voisin saada sellaisen.. Mutta eihän meidän pihalla mitään kasvanut, paitsi voikukkia.

Kaverini tuli hakemaan kukkaseppeleen, katsoi sitä ja alkoi repiä sitä. Samalla hän huusi ja kiukkusi, raivosi. En tiedä mistä, enkä muista, mitä hän sanoi. Muistan vain sen, että hän repi ja tuhosi sen unelmieni kukkaseppeleen.

Minä lähdin kotiin, hiuksillani itse tekemäni voikukkaseppele ja ihmetellen, miten joku voi haluta tuhota jotain niin kaunista.

Tarinamaanantai